keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Näinkin olisi voinut käydä

Otsikko on suora lainaus eräästä Wikipedian Frendit-artikkelista, kun piti tarkistaa olivathan kaksi "näinkin olisi voinut käydä" jaksoa kuudennella tuottarilla. Oli ne, vannoutunut Frendit-fani alkaa lipsua.

Nyt en kuitenkaan mieti Frendejä vaan omaa elämääni. Tapasin näet erään henkilön. Hän on hiukan päälle kolmekymmentä, hänellä on mies ja kaksi jo muutama vuosi sitten koulunsa aloittanutta lasta. Hän valmistuu pian. Meissä yhteistä on siis se, että me valmistumme pian. Muuten yhtäläisyyksiä ei ole.

Tavattuani hänet en ole voinut olla pohtimatta tekemiäni valintoja. Kun hän valmistuu, hän on samassa ongelmallisessa ikähaarukassa, johon myös itse asetun. Nuorta naista ei ihan helposti palkata, sillä hänen oletetaan jäävän pian äitiyslomalle ja sen jälkeen kuormittavan sairaan lapsen sairauspoissaoloillaan työnantajaa.

Uudella ystävälläni on jo lapset tehty ja saatu jo siihen ikään, ettei hän ole enää oikeutettu sairauspoissaoloihin lastensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin pitkä ura edessä ja pian jo lapsetkin maailmalla.

Toisaalta ei varmastikaan ole ollut helppoa opiskella kahden pienen lapsen kanssa, mutta siihenhän pääministeristasollakin ollaan kannustettu ja antaahan opiskelu tiettyjä vapauksia työssäkäyntiä enemmän.

Mutta entäs minä sitten. Olen lähes saman ikäinen mutta lapseton. Minulta ei kukaan työhaastattelussa saa kysyä aionko tehdä lapsia, sillä sehän ei saa vaikuttaa työllistymiseeni. Paitsi että se vaikuttaa. Minua rangaistaan jo ennalta siitä, että ehkä joskus perustan perheen, teen lapsia ja ehkä lapseni vielä sairastavat. Olen etsinyt ja hakenut töitä aivan uskomattoman paljon, töitä ei kuitenkaan ole tarjolla. Olenkin miettinyt, että pitäisikö minun haastatteluissa putsata pöytä painottamalla ensimmäisenä, ettei minulla ole puolisoa, joka toki on totuus ja kerron sen kysyttäessä, tai väittää etten halua lapsia, jotta minulle annettaisiin edes pieni mahdollisuus työllistyä.

Toisaalta entä jos minä olisin valinnut toisin? Olen äärimmäisen onnellinen, etten enää elä ensimmäisen "vakavan" suhteeni kanssa, tai edes sen toisen, tai no rehellisesti; etten elä enää yhdenkään menneen suhteeni kanssa, mutta entä jos olisinkin tehnyt lapseni opiskellessani tai vaikka jättänyt opiskelematta, mennyt amikseen. Nyt minulla olisi mahdollisuus työllistyä tai jo melkein kymmen vuotta töitä takana ja oma auto, pankin asunto ja ehkä ne lapset. Mitä minulla nyt on, muutama hassu laukku ja liikaa ex-miehiä :D

Onko tämä kaikki ollut sen arvoista, miten olisi voinut käydä jos minä olisin valinnut toisin?
Toisaalta, entä jos emme enää eläisikään patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja entä jos minua ei rangaistaisi jo ennalta siitä, että olen nuori nainen?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti