torstai 31. lokakuuta 2013

Yks juttu

Tämä on aiheessaan lajia #muuten

Mainitsin kuuntelevani uusimmassa kriisissäni PMMP:n kappaletta Koko show. Kyse ei kuitenkaan ollut tällä kertaa työ(ttömyys)kriisistä.

En näistä asioista kauheasti kirjoita, ei ole tarkotus antaa ihan kaikkea julkisesti jakooon, vaikka työkriisit ja flunssat on bloginpuolella kitistykin.
Kuitenkin, vaikka sitten loppuvan Roosa nauha -kuukauden ja alkavan Movemberin kunniaksi haluan jakaa kanssanne pienen tarinan.

Kävin hetki sitten lääkärissä. Rutiinireissu sai aika uhkaavan käänteen, kun lääkäri totesi rintojani tarkastaessaan, että toisessa rinnassa on jotain erilaista. Pian astelinkin sieltä rutiinilääkäristä pois kädessäni lähete ultraääneen ja mammografiaan ja kaikki mitä minulle oli sanan paksuneulanäyte jälkeen sanottu katosi. Päässäni kirjaimellisesti surisi.

Jouduin odottamaan vapaata ultraääniaikaa vajaan viikon.
Siitä alkoi minulle sen viikon kestänyt kauhu. Surina päässäni ei vaimennut, enkä ole ehkä koskaan pelännyt niin paljon tai tuntenut itseäni niin pieneksi. Ehdin käydä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilanteet läpi mielessäni.

Minua helpotti paljon, kun kriiseilin lääkärituttavalleni ja hän sanoi minulle, että minun on hyvä ymmärtää, ettei toimenpiteitä määrätä siksi, että niillä haluttaisiin selvittää mitä vikaa on, vaan jotta voidaan selvittää, ettei sitä vikaa ole.

Noh, mitään vikaahan siis ei suureksi onnekseni löytynyt. 

Hoin hetken radiologille, että onko hän ihan varma ja enkö tarvitse muita minulle määrättyjä toimenpiteitä. Hän sanoi, että minun on tärkeää ymmärtää, ettei hän, tai kukaan muukaan, voi sanoa varmaksi, etteikö minulla olisi mitään syöpää (luulenkin joskus lukeneeni, että aikuiselle ihmiselle ehtii tulla ja mennä poiskin 3 vaaratonta syöpää elämän aikana, ilman että hän itse siitä tietää - sori en jaksa etsiä lähdettä tälle), mutta sen hän voi sanoa varmaksi, ettei minulla ole rinnoissa mitään hoitoa vaativaa ja parhaiten autan itseäni, kun lakkaan murehtimasta.
Jotenkin nämä kaksi lääkäriä osasivat vedota juuri siihen akateemiseen ihmiseen minussa, he osasivat rauhoittaa tavalla jonka tarvitsin kuulla. Jos annan tunteilleni vallan, ollaan tässä viikon kestäneessä sumussa. Sain paljon apua  kommenteista ja ennen kaikkea siitä, että minun on vaan parasta rauhoittua ja rentoutua.

Yritänkin nyt sanoa, että käykää rakkaat ihmiset lääkärissä aina, jos siihen vähänkin tuntuu tulevan tarve. Älkää vähätelkö terveyttänne. Mutta älkää myöskään stressatko, siitä tai mistään.

En tiedä opinko tästä mitään, tai haluanko oppia, mutta kyllä minun olisi aika tajuta, että elämä on lahja ja sitä kannattaa vaalia, eikä stressata. Joskus minunkin olisi aika elää eikä vain pohtia sitä ;P

2 kommenttia:

  1. Onneksi ei ollut sinulla mitään pahempaa - ja ymmärrän kyllä tunteesi paremmin kuin hyvin, nimittäin aika hurja oli aika sen jälkeen, kun mammografian jälkeen tuli kutsu jatkotutkimuksiin kommentilla: löydökset eivät välttämättä ole syöpää. No, eivät onneksi olleet minullakaan ja sen jälkeen olen jo monta mammografiaa ja ultraa käynyt läpi, mutta tuon ensimmäisen kirjeen jälkeiset ajatukset muistan joka kerta, kun saan tulokset mammografiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohoho, kiitos tarinastasi. Olisihan tuon sinulle tiedottamisen voinut ehkä hienotunteisemminkin hoitaa. Itsekin mietin ja tiedostin, että huoleni on todennäköisesti täysin ylimitoitettu, mutta toisaalta sitä myös aina ajattelee niin, ettei ikävät asiat satu minulle, vaan ne sattuvat aina jollekin muulle. Sitä unohtaa, että joku muukin on jollekin minä.
      Mutta onneksi ei tosiaan ollut hätää ja toivon, että muistan vaalia terveyttäni ja olla onnellinen siitä.

      Poista