sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tämä vuosi


Viime vuosina olen tiivistänyt sen kulueen aina näin loppuvuodesta lauseella paska reissu, mut tulipa tehtyä. On totta, etteivät muutamat menneet vuodet ole kohdelleet minua ihan silkkihansikkain, muttei kai se olekaan se elämän tarkoitus. 

Tämä vuosi on ollut ihan erilainen. Olen toki hakannut päätäni seinään, mutta elämäni on myös vajaassa vuodessa muuttunut ihan huikeasti. Jos seuraavat vuodet tarjoavat edes suunnilleen näin nopeita juonenkäänteitä ja ihmeellisiä muutoksia, en malta odottaa, että saan olla mukana!

Puhuessani viimeajoista ystävilleni, olen nähnyt tässä kohdassa heidän ilmeissään sellaisen tietäväisen, odottavan katseen ja olen joutunutkin pilaamaan heidän ilonsa kertomalla, että voi kumpa voisinkin paljastaa rakastuneeni varpaitani myöten ja karkaavani naimisiin. Voi ei, ei sentään. Enkä usko, että sellaista iloa on ihan äkkiä tarjollakaan. Onnekseni en voi siitäkään olla varma, voinhan jo ensiviikolla seota onnesta, sitä siis odotellessa. 

Tämä vuosi on kuitenkin muuttanut minua paljon; olen saanut pitkästä aikaa tehdä töitä ja olen ollut (osin sen vuoksi) laiska blogissa ja muussa elämässäni, olen myös kasvattanut lähes aikuisen ihmisen hermot ja kyvyn olla olematta aivan helvetin ehdoton. Olen silti, osin jo työttömyysaikanani, samalla löytänyt sisältäni sen lähes 30 vuotta pidätellyn päämäärättömän ajelehtijan. Tämä ajelehtiminen näkyy muun muassa siinä, ettei minulla ole koskaan aiemmin ollut kesken useampaa kirjaa yhtä aikaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kesken esimerkiksi Gogolin Kuolleet sielut, Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat ja Pentti Saarikosken elämäkerta. Olen myös vähän salaa ylpeä siitä laajasta vaihteluvälistä, jolla kirjallisuutta kulutan. ...ja nykyisin yllätyksekseni myös musiikkia.



Olen myös oppinut itkemään kuin tytöt. Haluatte varmasti esimerkin? Tänään itkin erään jääkiekkojoukkueen Facebook-päivitystä, eilen Vain Elämä goes Punainen Ristiä - muutama vuosi sitten minut olisi toimitettu samanlaisesta käytöksestä hoitoon. Olen kuitenkin vastaavasti huomannut, etten jaksa enää kokea niin vahvasti niitä asioita, jotka elämässäni eivät mene toivotunlaisesti, ja joista sietäisikin joskus itkaista. Olen myös yhä ilahduttavan spontaani. Olenhan taas päättänyt muuttaa, vaikka tämän nykyisen kämppäni esittelypostauskin on vielä tekemättä ;D

Tällä hetkellä minua riivaa käsittämättömän sitkeä ihottuma, joka ajaa minut hermoromahduksen partaalle ja on juoksuttanut minua lääkärissä. Lääkärissä on hypätty myös läheisten vuoksi ja oma elämä onkin ollut aika pausella viimeaikoina. Ollaan taas opeteltu siihen, milloin niistä lapsista tulee aikuisia ja omien vanhempiensa hetkellisiä huoltajia. Me selvittiin tälläkin kertaa todella vähällä, helpolla ja ollaan todella, todella onnekkaita. Viimeaikaisten myllerrysten vuoksi lapsuudenperheessäni eletäänkin nyt ihan uutta aikaa ja opetellaan eläkettä. Ihan aina aivot eivät ole pysyneet näissä juonenkäänteissä mukana ja meidän pienen maailman mittakaavassa kiitollisuus on nyt aika kovaa valuuttaa. Eikä asia todellisuudessa ole todellakaan ollut, näin jälkikäteen katsottuna, yhtään niin dramaattinen, mille se saattaa kirjoitettuna kuulostaa.

Voisin päättää tämän höpsön avautumiseni toteamalla kliseisesti, että ehkä myös reipastun bloginkin suhteen. Mutta noh, se jää nähtäväksi. Kuvakin on kesältä; työmekko Gantin, huivi jonkun kymenlaaksolaisen käsityöyrittäjän tekemä. Asukuvia, vaikkakin käytävässä ja puhelimella, täytyy kyllä ihan varmasti ottaa jatkossakin: voi kamalaa noita sukkiksia!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti